Oli kevät. Merenlahden kellanvihreä vesi lainehti jo vapaana jäistä, mutta varjoisissa paikoissa oli vielä valkoisia läiskiä merkkinä raskaasta talvesta. Lämpimällä, kaakkoon vietttävällä rinteellä laajan vesialueen rannalla liikkui ihmisiä. Heillä näytti olevan paljon tekemistä ja mukana oli kaikenikäistä väkeä. Lähellä rantaviivaa kasvoi paksua kaislikkoa. Siellä oli vanhempi mies, ehkä lähellä viittäkymmentä ikävuottaan korjaamassa kalastusvälineitään. Hän veisti uutta kaarta kasvinkuiduista punottuun rysään. Meressä oli runsaasti kalaa ja keväinen kutuaika oli parhaimmillaan. Kalaa oli tullut tänä vuonna jo runsaasti. Sitä oli kuivumassa erityisissä telineissä ja myös savustettua kalaa oli tarjolla, koska lepänsavuun sekoittunut kalantuoksua leijaili laajalla alueella.

Miehen työn keskeytti huuto, joka kuului rannan lähellä kelluvasta ruuhesta. Veneessä oli kaksi toisella kymmenellä olevaa, vielä keskasvuista poikaa. He olivat vaanineet kaislikossa liikkuvia haukia ja nyt he olivat onnistuneet keihästämään yhden lähestulkoon pienemmän pojan mittaisen kalan luusta ja puusta tehtyyn atraimeensa. Kala oli kuitenkin liian iso pojille vedettäväksi veneeseen ja he tuskin jaksoivat pitää atraimesta kiinni kalan taistellessa matalassa vedessä. Isku oli kuitenkin ollut kalalle kohtalokas ja pian sen ponnistelut laantuivat ja pojat saattoivat ylpeinä sauvoa ruuhen laiturin virkaa toimittavan laa'an kallion luokse. Mies oli jättänyt sillä aikaa rysän korjaamisen sikseen ja tullut vastaan poikiaan ja auttoi saaliin nostamisessa maalle.

Isosta saaliistaan ylpeät pojat halusivat itse kulkea yhtä aikaa sekä edellä juosten, että kalaa kantaen, kun joukko nousi mäkeä ylös. Lähempänä mäen harjaa, kuitenkin jonkin matkaa sen alapuolella, oli useita suorakaiteen muotoisia matalia ja harmaita, hirrestä veistettyjä taloja. Talojen paikka oli selvästi valittu huolella. Ne oli rakennettu suojaan kylmältä tuulelta, joka varsinkin syksyisin ja keskitalvella puhalsi jäätävästi pohjoisesta ja luoteesta, mäen takaa. Erään talon nurkalla istui lähes aikuinen nuorukainen. Hän oli ollut hiomassa ja viimeistelemässä tummasta kivestä muotoiltua esinettä, josta selvästi oli tulossa terä kirveeseen. Terä ei ollut vielä aivan valmis, mutta jo nyt siitä saattoi nähdä tulevan muodon, sen pyöreyden, mutta samalla terän hämmästyttävän terävyydeen. Reikää kirveen terässä ei ollut, vaan terä oli tarkoitus kiinnittää varteen tehtyyn silmukkaan.

Nuorempien poikien kiivetessä meluten mäkeä ylös heidän vanhemman veljensä kasvoille nousi iloinen ilme. Häntä toisaalta huvitti nuorempien innostus, mutta myös runsas ruokapöytä talven paastoamisen jälkeen oli kasvalle nuorelle miehelle keskeinen osa ilostumista. Hänkin jätti askareensa ja liittyi joukkoon, jonka koko kasvoi koko ajan pienen kylän ihmisten tullessa ihailemaan saalista......

Oli taas kevät. Merenlahtea ei enää ollut vaan sen tilalla oli leveä jokilaakso. Kaikkialla oli taloja ja ihmisiä. Kevään merkkinä pihoilla ja kaduilla kävi vilkas hyörinä ihmisten puuhastellessa, kuka pesemässä autoaan, kuka haravoimassa talven alle jääneitä lehtiä nurmikolta. Jossain poltettiin risuja, vaikka se varmaankin kaupungin alueella oli kiellettyä. Vaalea savu nousi aurinkoiselle taivaalle mutta keväinen tuuli hajotti sen nopeasti eri suuntiin. Oli varmaankin lauantai sillä muuten jokilaakson ihmisillä tuskin olisi ollut aikaa puuhailla tällä tavoin keskellä päivää.

Eräänkin talon pihamaalla valmistauduttiin tulevaan kesään kaivamalla melkein saappaanvarren syvyistä ojaa kulkutien varteen. Siihen oli ilmeisesti tarkoitus istuttaa pensaita tai kukkia. Tuoreen mullan vahva tuoksu sekoittui kauempana palavista lepänrisuista leviävään heikkoon savunhajuun. Muuttolintuja oli jo runsaasti ja uskaliaimmat niistä odottivat saavansa saaliikseen lihavan madon tai toukan, joita multakasassa tuntui olevan ylenmäärin. Maa oli aluksi pehmeää, sillä routa oli jo sulanut ja alunperinkään maa-aines ei ollut ehtinyt vielä montakaan vuotta aloillaan olla. Se oli tuotu paikalle jostain lähialueiden entisiltä pelloilta niiden jäädessä suurimmaksi osaksi rakennusten tai katujen alle. Syvemmällä lapio kuitenkin ulottui kiviseen moreeniin, joka lienee muodostunut harjuksi jo tuhansia vuosia aikaisemmin, koko alueen ollessa ikuisen jään peittämänä. Keski-ikäisen naisen, vielä hoikan ja jäntevänkin, nostellessa maata lapiolla kasaksi kaivannon reunalle juoksee talon nurkan takaa kaksi ala-aste-ikäistä pojanvekaraa huutaen ja toisiaan kiinni tavoittaen.

Kun he pääsevät kaivannon kohdalle, pienemmän jalka lipeää ja hän kaatuu suin päin pehmeään juuri kaivettuun multakasaan. Isommalta pojalta pääsee hallitsematon nauru, kun hän näkee pienemmän veljensä mahallaan savisessa maassa. Poikien äiti ei ole aivan yhtä ihastunut tähän yllätykseen, ja huolestuu vielä lisää, kun pojan silmäkulmasta valuu kirkas verivirta mustaa poskea pitkin. Vamma ei ilmeisestikään ole vakava, sillä pojan mielenkiinto haavan sijasta kiinnyttyy kuopan pohjalta esiintyöntyvään esineeseen, jonka kulmaan hän oli päänsä raapaissut. Hän ottaa kiven käteensä ja kaikilta pääsee pieni hämmästyksen huudahdus. Se on selvästikin ihmiskäden muovaama esine. Kiveä se on, mutta siinä on helposti havaittavissa muoto, joka voi syntyä vain tarkoituksellisella ja määrätietoisella työllä. Se on pyöreä, toisesta päästään yhä hämmästyttävän terävä. Se on selvästi kirveen terä.

Perheen äiti ei kuitenkaan ole kiinnostunut erityisesti kivikirveen terästä vaan soittaa taskustaan kaivamalla puhelimella taksin lähteäkseen viemään poikaansa hoidettavaksi. Jonkin ajan kuluttua auto tuleekin ja päällimmäiset kurat pyyhittyään poika istuu auton takapenkille, yhä puristen löytämäänsä esinettä, kuin se olisi hänen arvokkain omaisuutensa.....